2009 Kunniamaininta 1

Karjalan kunnailta keskustaan

Kuinka moni muistaa oman isoisoäitinsä syntymävuoden? Minun mieleeni vuoden 1891 numerot ovat piirtyneet vahvasti, koska äidinäidinäitini Anna-Liisa Lehmussaari syntyi tasan sata vuotta ennen kuin itse rää’yin nieluni puhtaaksi Helsingin Naistenklinikalla, jonka tuntumaan sukuni tie lopulta Karjalasta vei. Etsiessäni sukuni juuria sain kuitenkin matkustaa mielessäni uusiin maisemiin. Pyörittelin käsilläni lankapuhelimen kiemuraista johtoa, kun Mummani lähti kokoamaan tarinan palasia pienestä Kuokkalan kylästä Karjalasta, läheltä Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan rajaa.

Laatokan pohjoispuolelta lähtenyt muurari Matti Piipponen oli nainut Kivennavalta maatalon tyttären Loviisa Höltän. ”Harmillista, hyvin kiusallista”, päivittelivät Loviisan vanhemmat, ”pitikin päästää tyttö talottomalle käsityöläiselle.” Mies kuitenkin rakensi määrätietoisesti tulevalle perheelle puutalon junaradan lähelle, ja pian parille jo syntyikin esikoislapsi, Anna-Liisa, joka aloitti kansakoulun Kannaksella. Pystyi Matti Piipponen perheensä leivässäkin pitämään, jopa niin, että jokainen yhdeksästä lapsesta pääsi kymmenen vuotta täytettyään matkalle Pietariin – sieltä kuului isän mielestä ostaa hyvä talvitakki.

Työväentaustastaan huolimatta Anna-Liisan isä arvosti suuresti opiskelua. Hän julisti ajavansa koulutusasiaa Kuokkalan kylässä niin kauan, kunnes koulun kello kuuluu kotiin. Tätä ilmausta on suvussani toisteltu mantrana läpi vuosien koulutusta puolustettaessa. Lähelle opinahjo lopulta saatiinkin, mutta vasta kun Anna-Liisa oli jo saanut kansakoulunsa Ollilan kylässä päätökseen. Viipurissa vietetyn kauppakouluvuoden jälkeen, 15-vuotiaana, tyttö jo mittaili katseellaan maailmaa. Muutoksia vauhdittivat ikävät tapahtumat: äiti kuoli 37-vuotiaana, eikä perheellä enää ollut varaa pitää esikoista kotona. Pian Anna-Liisa istui yksin Tampereen-junassa matkalla hoitamaan lapsia baptistiperheeseen.

Oma äitini puhuu mielellään Anna-Liisasta, Mummustaan, kun kerran kiinnostuneena alan kysellä. ”Faktat pöytään!” tivaan. ”Voitko sä nyt vaan kertoo ne asiat ilman noita tunnelmointeja. Mumma kertoo sitten itse lisää.” Mutta äiti leikkaa jo mielessään Tampereen katuja, ja tiskialtaassa ahkeroivat kädet hypistelevätkin nyt lastenrattaiden hihnoja. Sotkeutuneita lastenrattaiden hihnoja, painavia toisiinsa kietoutuneita. Kysyn, mitä ne ovat. Äitini ei vastaa vaan uppoaa yhä syvemmälle Anna-Liisan nuoruusmuistoihin. Hoitolapsi oli sotkeutunut rattaiden naruihin ja parkui suoraa huutoa. Kaupungilla ohi kulkevat ihmiset hapuilivat arvostelevasti katseillaan Anna-Liisaa, joka yritti nukuttaa rattaissa istuvaa lasta. Hän kuuli vieraiden supattavat äänet päässään: ”Onneksi tuo ei hoida meidän Paavoa”, kuiskuteltiin, ja toinen jatkoi: ”Jos lapsen perhe vaan tietäisi…” Kiirekin alkoi olla: pikkutyttö pitäisi viedä kotiin ja ruokkia ennen vanhempien saapumista. Anna-Liisa tarttui rivakalla otteella rattaisiin mutta tajusi virhearviointinsa liian myöhään: lastenrattaat kaatuivat rymisten katukivetykselle. Armoton kura väritti niin lapsen kuin rattaatkin.

Kyyneleet valuivat notkeana virtana Anna-Liisan poskia risteillen. Huudot olivat satuttaneet. Vaatehuoneen oliivinvihreä sävy muistutti kodista. Anna-Liisa painautui tiukemmin seinään ja ikävöi Karjalaan. Komero oli ainoa paikka, jossa sai olla rauhassa ja muistella omaa perhettä. Tampereen mukulakadut eivät tuntuneet tutuilta. Osaan hyvin kuvitella, miltä Anna-Liisasta tuntui, kun hän istui kyyristyneenä vaatehuoneen perällä. Kun olin 15-vuotiaana yksin kielikurssilla Englannissa, mietin iltaisin sängyssä vain sitä, kuinka monta päivää kotiinpaluuseen oli jäljellä. Olisin antanut mitä vain päästäkseni takaisin kotiin omaan sänkyyn tutun rakkaan perheen keskelle. Anna-Liisastakin tuntui irtonaiselta ja riittämättömältä Tampereella baptistiperheen komeron nurkassa. Itketti olla yksin.

Muutamassa vuodessa nuoren tytön epävarmuus oli kuitenkin tiessään: sai ja piti uskoa itseensä ja pärjäämiseensä. 20-vuotiaana Anna-Liisa muutti töiden perässä Helsinkiin. Matkaeväiksi Tampereelta hänelle oli jäänyt vahva uskonnollinen tuttavapiiri, eivätkä uudet kontaktit ainakaan haitanneet pääkaupunkiin asettumista. Anna-Liisa pääsi töihin kahvila-apulaiseksi ja työskenteli ”luonnollisen ja puhtaan kauniina, pitkä tumma tukka palmikolle sidottuna”, kuten Jalmari Lindholm huomioi astellessaan kahvilaan ensimmäistä kertaa. ”Kohtelias, siisti mies, otti hatun päästään pois, risti kätensäkin ennen ruoan aloittamista”, tarkasteli Anna-Liisa puolestaan Jalmaria. Ei kulunut kauaa ennen kuin vapaakirkollinen, orimattilalainen torpanpoika ja Anna-Liisa jo kulkivat yhdessä Helsingin katuja.

Anna-Liisa ei tullut Helsinkiin vain aputytöksi, vaan elämässä piti päästä eteenpäin. Karjalaisella tarmolla ja ystävien avulla hän perusti Pursimiehenkadulle oman kangaskaupan. Anna-Liisa asui tämän pienen liikkeen takahuoneessa, ja pian heitä olikin siellä jo kaksi: Jalmarille ja Anna-Liisalle syntyi tyttö. Naimisiinmenon ehtona Anna-Liisa piti sitä, että sukunimi ajan hengen mukaan suomalaistetaan. Niinpä Lindholm sai muuttua Lehmussaareksi. Kahdeksan vuoden erotus lapsen syntymän ja naimisiinmenon välillä oli kuitenkin tuntunut niin kiusalliselta, että sukupolvien ajan aina vuosisadan loppuun asti siitä puhuttiin vain äänettömin lausein, ikkunat kiinni.
Pienestä ei Anna-Liisa kuitenkaan hätkähtänyt. Paria siunattiin yhteensä neljällä tytöllä, ja kotiapulaisen katsoessa lasten perään Anna-Liisa pyöritti isoa tekstiilikauppaa Albertinkadulla. Kotona valmistuivat mekot ja talvitakit tytöille, eikä Anna-Liisaa voida ainakaan köyhästä sosiaalisesta elämästä syyttää.

Lehmussaarilla kävi usein vieraita, ja keskusteluja käytiin emännän laittaman tuhdin ruoan ääressä. Tytötkin osallistuivat mielellään vastavisiiteille, sillä tuttavien pöydässä oli aina tuoretta pullaa. Ainoastaan mies jäi kaikessa hulinassa vähän sivuun. Paria vetivät usein erilleen erilaiset näkemykset tyttärien koulutuksesta. Anna-Liisalle lapsien kouluttaminen oli elinehto, kun taas Jalmari piti toimeentuloa tärkeämpänä. Anna-Liisaa kannusti ja kannatti Mumman sanoin ”vahva taivaallinen usko” ja luottamus pärjäämiseen. Äidin kannustus opiskeluun osoittautui lopulta painavammaksi kuin isän toteamus ”Stockmannille pääsisi kyllä hissitytöksi”, ja kaikki tytöt valmistuivat ylioppilaiksi. Oman isoäitinikin Anna-Liisa kannusti, ei vain sairaanhoitajaksi, vaan ihan sisätautilääkäriksi asti.

Kotiseudultaan jo pois muuttaneille vanhemmille asunnonvaihdot Helsingissä eivät tuottaneet ongelmia. Pääkaupungin toimivien vuokramarkkinoiden takia koti vaihtuikin tiuhaan tahtiin kerran vuodessa: Iso-Robalta Telakkakadulle, sieltä Uudenmaankadulle ja Fredalle ja edelleen Kapteeninkadulle. Vaatimattomasta toimeentulosta huolimatta perhe muutti lisäksi aina kesäisin mökille: Korsoon, Tikkurilaan ja kerran maaseudulle Meilahteenkin. Helsinki ei todellakaan ollut Anna-Liisalle mikään ongelma. Hän sopeutui nopeasti uusiin asioihin, osasi olla vaatimaton ja luotti siihen, että aina löytyy hyviä vieraitakin ihmisiä, jotka tahtovat auttaa. Aikojen saatossa Helsingistä muodostui Anna-Liisalle kotikaupunki, siinä missä Karjala säilyi aina kotiseutuna. Seuraavalla sukupolvella ei ollut enää samaa kaipuun taakkaa kannettavanaan: minun Mummani syntyi paljasjalkaiseksi stadilaiseksi.

Vanhoilla päivillään Anna-Liisa ja Jalmari muuttivat Ulvilankadulle Munkkivuoreen. Sinne oma äitinikin usein meni vierailulle koulupäivän jälkeen pohdiskelemaan elämää. Anna-Liisa oli hyvä keskustelukumppani, ”henkisesti avarakatseinen”, kuten tätini luonnehti, hyvin helposti lähestyttävä ihminen. Anna-Liisa luki ja tulkitsi paljon Raamattua, erityisesti Ilmestyskirjaa. Lukuisten Anna-Liisan luona käytyjen teehetkien perinnöksi on jäänyt se, että äitini peilaa maailmanpolitiikan tapahtumia edelleen Anna-Liisan tulkintaan Ilmestyskirjasta. Illallispöydässä mietin, kuinka Israeliin saataisiin rauha, yhdistyiväthän lopulta Itä -ja Länsi-Saksakin. Minua kuunnellessaan äitini vain pudisteli päätään: hänen mielestään Israeliin ei voida saada rauhaa, koska alue on Ilmestyskirjan Luvattu maa, josta tullaan aina kiistelemään.

Anna-Liisa teki elämänsä aikana useita retkiä Karjalaan 1900-luvun alussa, ennen kuin hänen kotiseutunsa liitettiin Neuvostoliittoon. Sittemmin matkat kotiseudulle saivat jäädä. Vaikka Anna-Liisa sopeutuikin hyvin Helsinkiin, kaipasi sydän aina takaisin Karjalaan, ja sama kaipuu siirtyi myös jälkipolviin. Äitini ikuinen, tosin tuhkaksi palanut, haave olisi päästä näkemään Anna-Liisan lapsuudenkoti, josta tehty grafiikkapiirros riippuu isoäitini seinällä. Pienenä minulle tuli yllätyksenä, että mannapuuroa keittävä Mumma oli nuorena ollut Stadin friidu. Samalla tavalla jännältä tuntui, että isoäidin äiti oli alun perin kotoisin Karjalasta, nykyisen Venäjän puolelta. Tämä on auttanut ymmärtämään vanhempien ihmisten, myös Mummani, ikävää ja halua saada Karjala takaisin. Itse en silti ole kokenut Karjalaa kovin läheiseksi muuten kuin laulaessani ”minä lähden Pohjois-Karjalaan”. Kuitenkin tutustuminen Anna-Liisan elämänvaiheisiin teki minuun vaikutuksen ja sai minut kiinnostumaan sukuni historiasta. Nyt kuulen itsekin Karjalan kutsun: tahdon lähteä tutustumaan maisemiin, jossa isoisoäitini syntyi.