2015 Palkinto 3
Minäkö väärässä?
Oikeassa olemisen ihannoinnilla on pitkä perinne suomalaisessa kulttuurissa. Sen juuret ovat keskiaikaisessa yleiseurooppalaisessa ajattelussa: katolinen kirkko julisti keskiajalla ihmisille yhtä totuutta maailmasta ja Jumalasta. Renessanssin ihanteeksi puolestaan nousi kaikkitietävä, luovuuden ja tiedon rajoja koetteleva yli-ihminen, yleisnero. Nykyisin tavoitteemme koulutuksessa on suomalainen, joka tietää mahdollisimman paljon voidakseen vastata elämän haasteisiin olematta väärässä. Mutta mitä jos ihannoimmekin väärää jumalaa, ja tarvitsisimme oikeasti vapauden olla väärässä? Minne on jäänyt Platonin – aikanaan kaikkein viisaimmaksi kutsutun filosofin – ajatus viisaudesta, joka perustuu omien kykyjen rajallisuuden tiedostamiseen ja hyväksymiseen?
Väärässä olemiseen ja epäonnistumiseen liittyy vahva negatiivinen konnotaatio. Ihmisen mieli onkin kehittänyt tiedostamattomia ja tietoisia keinoja, joilla hallita niistä johtuvia ikäviä tunteita. Psykoanalyysin kehittäjän Sigmund Freudin ajatusten pohjalta on kehittynyt defenssien eli tiedostamattomien puolustuskeinojen kategoria. Siihen kuuluvat esimerkiksi arvon kieltäminen ja kielteisten tunteiden projisoiminen toiseen asiaan tai henkilöön. Arvon kieltäminen on suomalaisessa kulttuurissa valitettavan yleistä ja se näkyy jo vanhassa sananlaskussakin: ”Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista. En olisikaan edes halunnut syödä niitä.” Tämä siitä huolimatta, että kettu on tarinassa aiemmin juuri haaveillut syövänsä kirkkaan punaisia pihlajanmarjoja.
Uskomuksena on, että väärässä oleminen on noloa, joten sitä pelätään. Jo lapsille iskostuu tämä mentaliteetti, kun heitä kehutaan oikeista vastauksista eikä yrittämisestä ja positiivises-ta asenteesta. Pieni ”tsemppasit upeasti” -lausahdus voisi pelastaa monta pikkuista oikeassa olemisen päättymättömältä ristiretkeltä. Onko oikeasti väliä, erottaako kolmasluokkalainen biologiassa särjen ja lahnan, vai pitäisikö hänen mieluummin oppia yrittämään parhaansa aina ja kaikessa? Jos palkinnon saa vain ensimmäisestä, muodostuu lapselle sisäinen malli – psykologian nimitykseltään skeema – siitä, että yrittämisestä ei seuraa hyvää ellei onnistu. Vain lopputuloksella on väliä. Pahimmillaan asenne voimistuu lasten joukossa niin, että luokkatoverit saattavat hihitellä Mikael Agricolan syntymävuoden väärin muistaneelle oppilaalle. Tämä nostaa osallistumiskynnystä yhä korkeammalle: ”Uskaltaisinkohan viitata, vaikka en olekaan sataprosenttisen varma vastauksestani...”
Vääriin vastauksiin liittyvä häpeä ja nolostelu korostuvat erityisesti koulumaailmassa, mutta ne säilyvät mukana koko elämänkaaren. Jos epäonnistumista ei ole enää mahdollista salata, keksitään tekosyitä ja toinen toistaan oudompia selityksiä. Syyksi otetaan mieluiten ulkoinen tekijä, jotta itsensä voisi vapauttaa vastuusta. Suomalainen taistelee talvisodan sisulla, ettei tehtyä virhettä tarvitsisi myöntää. Ja jos erehtymättömyyden pilvilinnaan tulee särö, johtuu se aina lopulta jostain muusta kuin omasta toiminnasta. Ehkä lehdessä oli virheellistä tietoa tai opettaja ei aikanaan tiennyt mistä puhui.
Noloutta ei valtiovarainministeri Alexander Stubb pahemmin näyttänyt, vaikka Helsingin Sanomat paljasti Stubbin puhuneen aivan puuta heinää nyt jo kaatuneesta hallintarekisteriuudistuksesta. Ministerin puheissa kymmenen prosenttia muuttui 90 prosenttiin ja opposition johdolla eri tahot alkoivat vaatia ministerin päätä vadille tämän virheellisestä lausunnosta eduskunnalle. ”Sori siitä”, totesi Alex televisiossa ja porskutti eteenpäin. Hän ilmeisesti osasi käsitellä mokaansa itse, mutta ulospäin toiminta vaikutti lähinnä ylimieliseltä, koska Stubb ei vaikuttanut ymmärtävän tilanteen vakavuutta. Ylisuuren prosenttiluvun saaminen ”ihan omasta päästä” ei ole suotavaa valtiovarainministerille, jonka uudistusta muun muassa poliisin ja verohallinnon lausunnot moittivat avoimuuden puutteesta ja väärinkäytösten uhasta. Stubb oli kuitenkin niin varma oman kantansa oikeudesta, että puski uudistusta eteenpäin kritiikistä välittämättä. Stubb lopulta myönsi valehdelleensa positiivisten kannanottojen osuudesta ja otti näin ollen askeleen kohti väärässä olemisen kohtaamista, mutta paljon parempaa olisi ollut kohdata todellisuus jo ennen kyselytunnilla kerrottuja vääriä tietoja. Varhaisempi herääminen olisi myös säästänyt ministerin huijaamiseen liittyneeltä kohulta ja opposition luottamusäänestykseen päättyvältä välikysymykseltä.
Stubbin tapaan oikeassa olemisen ristiretkellä on erityisen paljon miehiä. Heidät on sille ajanut ikiaikainen arkkityyppi perinteisestä suomalaisesta miehestä, jolle puhuminen on hopeaa ja vaikeneminen kultaa. Silloin kun jämpti ja rehellinen isäntä suunsa avaa, sieltä on tultava vain painavaa asiaa, johon kenelläkään ei ole mitään lisättävää eikä ainakaan korjattavaa – Juha Sipilän tv-puhe noudatti kaavaa aika tehokkaasti. Vanhasta tapakulttuurista ja jo edesmenneestä lainsäädännöstä polttoaineensa saanut patriarkaalinen malli piti miehen sanaa talossa lakina, eikä erehtymiseen ollut varaa. Jokainen lause tuli harkita tarkkaan, eikä hiomattomia ajatuksia voinut sanoa ääneen.
Vanhakantaiset asenteet näkyvät yhä esimerkiksi suomalaisessa johtamiskulttuurissa, jossa esimies sanelee ja työntekijät toimivat kyselemättä ja kyseenalaistamatta. Toimintamalli johtaa helposti Stubbin tilanteeseen: virheet huomataan vasta kun on liian myöhäistä. Median mukaan Nokian johtajisto jopa heitteli tavaroita seinään, jos alainen kertoi ongelmasta kehitystyössä. Pelolla johtamisen kulttuuri vei siihen, että työntekijät piilottelivat ongelmia johdolta, kunnes ne räjähtivät käsiin. Suuri ja mahtava kännykkäfirmamme romahti paljolti huonoon johtamiseen ja kommunikaation puutteeseen. Olisi mielenkiintoista tietää, mikä olisi Nokian tilanne, jos siellä olisi avoimesti puhuttu älypuhelimien ja kosketusnäyttöjen mahdollisuuksista.
Suomi on ennenkin seurannut rakkaan naapurinsa Ruotsin esimerkkiä, joten miksei sama voisi tapahtua myös väärässä olemisen sietämisessä? Itämeren toisella puolen on jo tapana käydä rakentavia keskusteluita koko työporukan kesken, jolloin virheet voidaan korjata ja ideoita kehittää jo varhain. Suomalaisen työn paljon puhuttu tuottavuusloikkakin voisi syntyä helpoiten johtamis- ja työskentelykulttuuria muuttamalla. Avoimemmalla kulttuurilla voitaisiin vähentää niitä tunteja, jotka nyt valuvat hukkaan turhaa työtä tehdessä, kun kaksi henkilöä on toisistaan tietämättä saman asian kimpussa tai alkuvaiheen virhe pysyy mukana lähes kalkkiviivalle saakka.
Keskustelun toimivuus vaatii kuitenkin, että osapuolet eivät roiku omissa kannoissaan hamaan loppuun asti – kuten valtiovarainministeriön rahoitusmarkkinaosasto, joka jatkoi hallintarekisteriuudistuksen valmistelua yli kymmenen vuotta kriittiset kommentit sivuuttaen. Kukaan ei voi tietää kaikkea, ja informaatioteknologian aikakaudella pitäisi olla matala kynnys sanoa ettei tiedä, tarkastetaanpa netistä. Tietämättömyyden ei missään nimessä tarvitse olla voimaa, mutta sen myöntämisen pitäisi olla hyväksyttyä ja arvostettuakin, silloin nimittäin tapahtuu kehitystä. Omien virheiden myöntäminen on paitsi fiksua ja henkisesti kypsää toimintaa, siitä voi esimerkiksi työelämässä koitua suurtakin hyötyä. Kokemus opettaa ja samassa asiassa harvoin erehtyy useasti.
Erehdysten pelko saa helposti kavahtamaan jopa rakentavaa kritiikkiä, joka ystävällisesti kertoo, missä voisi parantaa. Se saatetaan tyrmätä täysin – valitettavan yleinen defenssi – ottamatta vinkkejä vastaan, eikä oppimista pääse tapahtumaan. Olisi kuitenkin tärkeää, että pienistä mokista oppisi eikä tulisi tehtyä suurempia. Loppujen lopuksi virheiden myöntäminen on aina tekijän itsensä vastuulla, eikä siihen voi ketään pakottaa. Taival kohti Platonin viisautta onkin aloitettava omasta toiminnasta. Kannattaa antaa itselleen lupa myöntää olleensa joskus väärässä, kuunnella palautetta avoimin mielin ja jakaa muiden kanssa hyviä epäonnistumisen kokemuksia. Hyvä mahdollisuus tähän olisi ollut kansainvälinen epäonnistumisen päivä (13.10.), jonka tarkoituksena on murtaa epäonnistumisen tabua ja kohdata toiset epätäydelliset ihmiset omana erehtyväisenä itsenään. Tapahtuman vastaava tuottaja taustoitti ajatusta näin: ”Monen nykyisen huippuyrittäjän tie on ollut yhtä kulkua epäonnistumisesta toiseen.” On siis muistettava, että menestyäksemme ja tullaksemme viisaiksi kuin Platon, on meidän välillä todettava ”kyllä, olin väärässä” ja muistaa roomalaisen ajattelija Ciceron sanat: Cuiusvis hominis est errare; nullius nisi insipientis in errore perseverare – kuka tahansa voi erehtyä, mutta vain tyhmyri puolustelee jääräpäisesti erehdy