2016 Palkinto 1

Telma Peura

. Ilmaisunvapaudesta vihapuheeseen

Tihkunharmaaseen tikahtuneessa iltapäivässä, keskellä Ranskaa ja ihmismassaa kohotettu käteni puristaa tiukasti lyijykynää. ”Liberté d’expression!” Huumassa en enää tiedä, julistanko itsekin suureen ääneen ilmaisunvapautta. Charlie Hebdon taiteilijoita on juuri tapettu, ja koulusta on vapaata mielenilmauksen takia. Ranskassa kuohuu, kun koko kansakunnan perusarvoihin – vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon – on isketty. Vaahtopäisten tyrskyjen mukana minäkin ajelehdin oikeuden ja vapaan ilmaisun ihmismeressä. On harvoja arvoja, joiden puolesta olisin valmis kuolemaan, ajattelen, kun ranskalaistunut vaihto-oppilassieluni tutisee. Tiedän, että minuunkin on osuttu, kun vielä illalla kiemurtelen. Kipuilen. Onko sittenkään oikein pilkata toisen maailmankatsomusta? Hiljenen. Hiljennyn.
Isku ranskalaiseen satiirilehteen ei ehkä varsinaisesti ollut vihapuheen tulosta, mutta sitäkin terrorismista seurasi. Ainakin tapahtuma sysäsi minut ilmaisunvapauden ja sen väärinkäytön veitsenterävälle rajalle. Pienikin horjahdus voi haavoittaa – itseä tai muita. Suomalaisena olen kuitenkin onnekas, sillä minun ei tarvitse pelätä mielipiteideni puolesta.
Kotimaani on jo seitsemän vuoden ajan heilunut Toimittajat ilman rajoja – järjestön lehdistönvapausindeksin huipulla, meidän kansalaisten mielipiteitä kyllä mitataan muttei murhata. Descartes’n sanoin minäkin ajattelen, siis olen. Olen vapaudesta kiitollinen, sillä omat ajatukseni tekevät minusta minut. Ironista kyllä, suomalaiset eivät tällä hetkellä huuda ilmaisunvapauden ilosta vaan sen mukana tuomasta surusta, vihapuheesta. Ilmiö on niin pinnalla, että Helsingin yliopistossa tehdään siitä tutkimushankettakin. Tunnen oloni vaivautuneeksi. Minulle kaikista rakkain vapaus näkyy pahoinvointina maailmassa. Ei ole väärin olla vihainen. Ei ole väärin tuoda epäkohtia esille. Päinvastoin, ilman kritiikkiä ei olisi kehitystä. Ei alati tarkentuvaa tieteellistä tutkimusta, ei keskustelua poliittisista päätöksistä, ei uusia innovaatioita. Ei. Ilmaisunvapaus on kilpi, joka suojaa jokaista taistelussa ihmisen arvoisen elämän puolesta. Mutta siitä on tullut hyväksytty suojakilpi myös niille, jotka sen varjoista sohivat sokkoina. Kyllä. Jokainen mielipide on yksilölle yhtä oikeutettu – ja siksi vihaisen puheen ja vihapuheen raja on ilmaisumereen hukkunut viiva. Tietokirjailija Katleena Kortesuo tarttui hankalaan sanaan blogissaan ”Ei oo totta” jo vuonna 2011. Hänen mukaansa vihapuhe on päämäärätietoista ja tarkoituksellisen loukkaavaa. Sen avulla yllytetään tai oikeutetaan rotuvihaa, muukalaisvihaa tai muunlaista suvaitsemattomuutta. Pahimmillaan vihapuhuja on nokkela sanankäyttäjä, joka vetoaa järkeen ja tunteisiin. Vihapuhe voi lisäksi olla vaarallisen huomaamatonta, jos se vahvistaa lukijan aiempia näkemyksiä. Me kun olemme hyviä ja oikealla asialla, vihapuhujia taas ovat ne muut. Kahtiajako hyviin ja pahoihin väärinymmärretään oikeudeksi haukkua muita. Vihapuhe on pettävän helppoa, ja siihen vastaaminen vihaisin kommentein voidaan sekin tulkita vihapuheeksi. Internetin keskustelupalstat ovat oiva esimerkki sanasodasta, jossa niin asian puoltajat kuin vastustajatkin sortuvat loukkauksiin. Rasismi ei enää ole mustavalkoista, vaan tunteet leiskuvat ihan kaikissa sateenkaaren väreissä. Taas kerran moraalinen rajataajuus hukkuu äänten melumereen. Huutoäänestyksessä meluavat mielipiteet voittavat tutkimustulokset. Tutkija Johanna Vehkoon mukaan elämme faktojenjälkeisessä yhteiskunnassa. Kivikovista tosiseikoista on palattu mielipiteiden suolle, missä oikeassa ollaan, kunhan mätäs jalkojen alla tuntuu omasta mielestä luotettavalta. Rapakon toisella puolella myös presidenttiehdokkaat huutelivat vihaisia mielipidetotuuksiaan. Median mallien valossa vihapuhe tuntuu melkein hyväksyttävältä. Siitä on tullut politiikan retorinen keino täällä järvimaassakin. Vihaisten lintujen lisäksi ammutaan kaikenlaisia kärjistäviä kommentteja, jotka Donald Trumpin esittämien tappouhkausten lailla saavat huomiota. Ne jopa viihdyttävät kaikessa absurdiudessaan. Tätä tosielämän vihaviihdettä voikin seurata ihan miltä kanavalta haluaa, ja sen pituinen se – omaksi maailmankuvaksi muodostuu hakukoneiden seuloma, itseä miellyttävä totuus.On hienoa, että interaktiivisessa nykymaailmassa yhä useammalla on mahdollisuus näkemyksensä esittämiseen. Sosiaalinen media mahdollisti arabikevään, ja Ai Weiwei tuo taiteellaan esiin kiinalaisen yhteiskunnan epäkohtia. Internetin mahdollistaman globalisaation myötä välittömät reaktiokuohut ja –kohut tuovat maailman lähemmäksi jokaista, hyvässä ja pahassa. Turrumme sotauutisiin. Yksi tuhottu kaupunki lisää, entä sitten? Tietotulvassa vain yhä radikaalimmat julkaisut herättävät huomiota, ja asianhallinta kelluu huoletta otsikkotasolla. Perussuomalaisten ja Trumpin vaahtoaminen onkin osin vain klikkailuhakuista mediakikkailua. Ja tunteehan sitä itsensä paremmaksi ihmiseksi, kun voi taas kerran päivittää ja päivitellä Teuvo Hakkaraisen naamakirjoituksia. Huonossa taloustilanteessa syylliseksi omaan ahdinkoon on helppo leimata niin maahanmuuttajia, sohvaperunoita kuin vanhuksiakin. Osaltaan yleisestä inflaatiosta ovat kärsineet myös haukkumasanat. Jos parasta ystävää voi kieli poskella kutsua huoraksi, on vaikea tuomita toista saman sanan käytöstä. Vihapuhe ei ole juridinen käsite, ja ilmaisunvapautta rajoittamatta sen kieltäminen on haastavaa. Sanat ovat aina tulkinnanvaraisia. Eikä haukun edes sanonnan mukaan kuuluisi tehdä haavaa. Mitä muutamasta vihaisesta kommentista? Joskus tyhjiksi tarkoitetut sanat kuitenkin täyttyvät jonkun muun toteuttamina teoiksi. Rasistiset
keskustelupalstat ovat inspiroineet Suomessa koulusurmiin, Norjassa joukkomurhaan, Ranskassa kuorma-autoiluun ja ehkä suuntaansa etsiviä Lähi-idän nuoria itsemurhaiskuihin. Maahanmuutto konkretisoituu katupartioihin. Samaan aikaan elintaso jatkaa nousuaan. Kaiken pitäisi olla paremmin kuin aiemmin. Ehkä ongelmana onkin, että suhtaudumme kansalaisten oikeuksiin ja vapauksiin kuin ilmaiseen koululounaaseen: automaattisina, itsensä toteuttavina arkipäiväisyyksinä. Vapauteen liittyvä velvollisuus unohdetaan. Sosiaalisessa mediassa kaikki kotirouvista nuorisojengeihin ovat yhä useammin kuluttajien lisäksi sisällön tuottajia, joilla on vastuu omista sanoistaan. Ensiavuksi luotettavan sisällön tunnistamiseksi koulussa opetetaan kriittistä medianlukutaitoa: se on naamioitu historian dokumenttianalyyseiksi ja äidinkielen tekstitaidoksi. Ennaltaehkäisy, sisällön vastuullinen tuottaminen, ei silti kuulu vielä uudistuneeseenkaan opetussuunnitelmaan.Myös ilmaisutaidon tunneista olisi huomattavaa apua, sillä vihapuheen taustalla on usein kirjoittajan sisäinen paha olo. Suutuspäissään oikeutettukin mielipide voidaan ilmaista väärin sanoin. Yksi Facebook- julkaisu epäoikeudenmukaisesta bussikuskista voi kuitenkin antaa vääränlaisen kuvan koko julkisesta liikenteestä. Siksi moniulotteinen ilmaisunvapaus vaatii tuekseen tehokkaita ilmaisullisia keinoja. Käsite ilmaisutaito johtaa harhaan. Ei se ole näyttelijänurasta haaveilevien teinityttöjen valinnaisaine tuntien täytteeksi vaan, kuten Tampereen yhteiskoulun sivuilla ilmaistaan, se tukee opiskelijan koko kapasiteetin, järjen ja intuition käyttöä. Hyvä ilmaisija osaa tulkita omia tunteitaan ja lukea muitakin rivien välistä. Sosiaaliset taidot kehittyvät, ja itsetuntemus kasvaa. Kun omat tuntemukset osaa sanoittaa, muuttuvat kiukkupuhe, pelkopuhe ja vallanhimopuhe kehupuheeksi, tukipuheeksi ja rakentaviksi sanoiksi. Onneksi vihapuheeseen osataan suhtautua kevyemminkin. Toimittaja Maria Pettersson järjesti lokakuussa Ave Maria – blogissaan vihaviestikilpailun, jossa raati analysoi bloggaajan valikoimia vihaisia kommentteja niiden omaperäisyyden, kielen, selkeyden ja vihan aitouden perusteella. Voittajaksi selviytynyt viesti sai repetitiivisessä rytmissään ja tuomariston suitsutuksissa hymyn omillekin huulilleni. ”Kuin nykyrunoutta”, raatiin kuulunut Krista Kosonen totesi. ”Hienoa!” Vaikeille asioille täytyy saada välillä huumorin tuomaa etäisyyttä.
Ranskalainen osa minusta on valmis nauramaan uusille pilakuville, suomalaisuus taas välillä hyssyttelee mukavuusalueella. Vaikenemalla vihapuheeseen ei kuitenkaan saisi reagoida. Hiljaiset hyväksyjät ovat koulukiusaajistakin niitä kamalimpia. Meluajille täytyy kertoa, koska
huuto sattuu korviin. Puristan lyijykynääni entistä tiukemmin, mutta varon kiertämästä kättä nyrkkiin.