2014 Palkinto 3

Onko kansallisvaltiolla tulevaisuutta?

Tunnen olevani suomalainen. Siksi tuntuu luonnolliselta ja turvalliseltakin asua valtiossa, jossa pimeät metsäpolut ja ankeat lähikaupat vilisevät juroja, saunovia, suoraselkäisiä suomalaisia. Kuulumme samaan, yhtenäiseen kansaan; olemme kuin sisaruksia. Meitä yhdistää jokin vaikeasti käsitettävä side. Se on ainakin osittain yhdistelmä historiallista ja kulttuurista perintöämme sekä suomen kieltä, joka on meille kuin ruumiinosa ja jonka avulla me aistimme kaikki tunnetilat tarkemmin kuin mikään huipputekninen laite. Meillä on yhteinen kansallisidentiteetti. Se auttaa meitä luottamaan ja ymmärtämään, ja siihen perustuu ajatus kansallisvaltiosta, jonka hallitsijat ja lainvalvojat ovat myös saman suuren perheen jäseniä. He ovat kuin rakastavat vanhempamme. Niin kuin mekin, he syövät mämmiä ja juovat maitoa ja silloin tällöin pulahtavat avantoon. Voin uskoa, että etuani ajetaan, koska valta on omalla kansallani – ainakin vielä jonkin aikaa.

Kansallisvaltiossa yksi kansa hallitsee suvereenisti. Vähemmistöt alistetaan ja niiden jäsenet sopeutetaan valtakulttuuriin. Kansallisvaltio nimittäin perustuu nationalismiin, jonka päämääränä on kansan itsemääräämisoikeus. Kansallisuusaate korostaa kansalle yhteistä historiaa, kulttuuria, arvomaailmaa ja kieltä, ja perinteitä vaalitaan tarkasti. Meillä Suomessakin on perinteikkäitä juhlia ja julkisia seremonioita, kuten itsenäisyyspäivän vastaanotto Presidentinlinnassa. Juhliin kutsutaan maamme parhaimmisto vakuuttamaan meidät siitä, kuinka ilmiömäinen kansa olemme. Totta kai ansaitsemme oman valtion, jossa saamme kieltää vaikka Surströmmingin, jos niin haluamme. Näin olemme muodostaneet kansallistunteen ja käsityksen itsestämme muusta maailmasta jokseenkin erillisenä yhteisönä. Suomalaiset pipopäät ovat silmissämme perustavanlaatuisesti erilaisia kuin Kanarian-matkalla tapaamamme juanit ja augustinat.

Tällainen yhden kansan valtio tuntuu varsinkin suomalaisesta äkkiseltään itsestäänselvyydeltä ja ehdottomalta ihanteelta. Se on kuin päämäärä, jota kohti valtioiden kehitys on aina kulkenut. Se on ikuinen, eikä koskaan sorru. Kuinka muuten muka voisi järkevästi jakaa kallisarvoista maanpintaa eri valtioille? Todellisuudessa kansallisvaltio on hyvin uusi keksintö. Edes niillä kuuluisilla muinaisilla roomalaisilla ei ollut kansalliskiihko puhjennut tällä tavoin kukkaan. Rooman valtakunta oli hyvin monikulttuurinen ja hajanainen, eikä imperiumia yhdistänyt juuri muu kuin se, että kaikki sen kansat vihasivat toisiaan. Myös keskiajan feodaalisessa järjestelmässä valtiot olivat kulttuurien tilkkutäkkejä, ja kuninkaat vaihtoivat läänejään naapurikuningaskunnan prinsessoihin harva se päivä, sillä alueiden merkitys oli vain taloudellinen ja sotilaallinen. Tunnesidettä ei ollut. Uuden ajan alussa kirjapainotaito alkoi vähitellen kerätä ja levittää kansojen kulttuuriperintöä, mutta valta oli vielä vuosisatoja yksinvaltiailla, jotka laajensivat alueitaan ahnaasti kulttuurirajoista piittaamatta.

Lopulta 1800-luvulla valtion kehitys nationalistien sanoin huipentui kansallisvaltioon. Erityisesti Euroopassa vanhoja valtioita pilkottiin ja yhdistettiin tarpeen mukaan. Valtionrajan toisella puolella puhuttiin nyt eri kieltä, laulettiin eri juomalauluja ja opetettiin erilaisia versioita sotatarinoista. Kansoille alettiin keksiä uusia, omaa kansaa ylistäviä seremonioita ja rakentaa mahtailevia monumentteja, joiden äärellä voitiin yhdessä muistella vastikään sanoitetun kansallishymnin sanoja. Nationalistit romantisoivat kuvaa kansasta ja rakensivat sen osittain hyvin keinotekoisesti, mutta se eittämättä toimi. Valtioista tuli sisäisesti vahvempia kuin koskaan ennen. Jopa Suomi, joka ennen oli ollut pelkkä heittopussi naapurivalloille, alkoi panna Kalevalan ja Saima-lehden voimilla kampoihin.

Kansallisvaltio on kuitenkin tuomittu kaatumaan. Ilman yhdistävää identiteettiä se ei ole keskiaikaista läänirykelmää kummempi. Maailma muuttuu ja valtiot sen mukana: niin kuin teokratiat tuhoutuivat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tieteellisen vallankumouksen seurauksena, murenevat ennen pitkää kansallisvaltiotkin. Tällaisten massiivisten kansakuntien koheesion aika on vain väliaikainen tila maailman vääjäämättömässä, jatkuvassa murroksessa.

Globalisaatio on jo kauan murentanut kansallisvaltion perustuksia kivi kiveltä. Se on yhtenäistänyt maailman kulttuureja ja häivyttänyt niiden rajoja. Esimerkiksi halloween on laivattu Atlantin yli Suomeen, ja se on melkeinpä syrjäyttänyt perinteikkään Pyhäinpäivän. Suorastaan huvituin, kun KappAhl julisti mainoksessaan kiitospäivän yhteydessä Amerikassa järjestettävää Black Friday –alennuspäivää. Kuinkahan pian saamme Suomessakin juhlistaa täytetyn kalkkunan kera 1600-luvun Amerikan uudisasukkaiden hyvää satoa? Ulkomaalaisuus, uutuus ja vieraus sinällään viehättävät nykyihmistä. Dynaamisuudella tehdään mistä tahansa asiasta moderni ja edistyksellinen. Työpaikkailmoitukset suorastaan huutavat sanaa. Muutosta pidetään itseisarvona, ja siksi vanhat perinteet eivät voi kestää.

Tietoteknisen vallankumouksen lisäksi tällaisen kulttuurien yhteensulautumisen taustalla on vaikuttanut toisen maailmansodan jälkeen arvosubjektivismia ja yksilönvapautta korostanut eksistentialismi. Yhteisöön kuulumisen tarve ei kuitenkaan ole yksilökeskeisyyden nousun seurauksena kadonnut: siinä missä ennen oltiin vahvasti sidottuja omaan kansaan, nyt ihmisen kaipuu kohdistuu maailmalle. Monet unelmoivat jäsenyydestä koko maailman kattavassa kansassa. Niin kutsuttu kosmopoliittisuus kalskahtaakin komealta. Tällainen kehitys vie pohjan kansallisvaltiolta. Kansa on lopulta vain kuvitteellinen yhteisö, joka on melko hataraksi rakentunut keksittyjen perinteiden päälle. Kuvitteellisuudesta johtuen sen vähittäinen virttyminen voi helposti jäädä huomaamatta.

Kun kulttuurirajat nyt revitään maan tasalle, olisi yhdentekevää samalla luopua niihin perustuvista poliittisistakin rajoista. Mikään ei takaa enää kansallisvaltion kansalaisten kykyä ja luontaista taipumusta tulla hyvin toimeen yhdessä. Sen on tähän mennessä aiheuttanut kansallistunne, mutta tämä perustus on viimeistään 2000-luvulla pahasti ränsistynyt lähes kaikissa maailman kansallisvaltioissa. Maailmassa, jossa etäisyydet ovat internetin ansiosta merkityksettömiä ja melkein kaikki taitavat englannin kielen, aluesidonnainen kansallisidentiteetti massojen yhdistäjänä saa varteenotettavan korvaajan täysin uusin tavoin rakentuneista, epävirallisistakin yhteisöistä. Niiden jäsenillä saattaa nimittäin olla ennennäkemättömän yhtenevä arvomaailma ja maailmankuva. Tulevaisuuden maanmiehemme saattaakin asua vaikkapa pyramidin juurella Egyptissä. Naapurin Matti ei ole enää itsestäänselvä kumppani valtion järjestämisessä – eihän hän välttämättä nauti ruisleivästäkään samanlaisella antaumuksella kuin kyseinen egyptiläinen.

Nationalismin alistuminen näkyy jo kansainvälisessä politiikassa. Kansallisvaltioiden vaikutusvalta heikkenee kahden vastakkaisen kehityssuunnan seurauksena: toisaalta valtaa keskitetään jatkuvasti yhä suuremmille elimille, kuten YK:lle ja EU:lle, mutta toisaalta subsidiariteettiperiaattetta toteutetaan innokkaasti jakamalla vastuuta kunnille, kaupungeille ja osavaltioille. Etenkin valtioiden yläpuolella toimivat, YK:n kaltaiset järjestöt asettavat niiden jäsenvaltioiden suvereniteetin kyseenalaiseen asemaan. Kun Suomikin liittyi aikoinaan Euroopan unioniin, se luopui paljosta vallasta taloudellisen ja sotilaallisen turvallisuuden toivossa. Esimerkiksi rahapolitiikassa vaikutusvaltamme unionin yksittäisenä jäsenenä on mitätön. Myös Bitcoinin kaltaiset, epäviralliset ja täysin digitaaliset valuutat vievät kansallisvaltioiden uskottavuutta.

Jos ylimmän vallan keskittyminen jatkuu nykyistä tahtia, se päätyy ennen pitkää niin suurten yksiköiden käsiin, ettei niiden hallitsemilla alueilla ole mahdollista säilyttää kansallista yhtenäisyyttä. Euroopan unionikin saattaa tiivistyä vielä liittovaltioksi, kuten Winston Churchill aikanaan toivoi. Silloin Euroopan yksittäisten kansojen suvereniteetti olisi jo ehdottomasti murskattu. Äärimmäisessä tapauksessa valta keskittyy YK:ta muistuttavalle kaikkia kansoja hallitsevalle järjestölle, eräänlaiselle maailmanhallitukselle. Lukemattomat poliitikot ja suuret ajattelijat Albert Einsteinista Harry S. Trumaniin ovat osoittaneet tälle tukensa. Einstein uskoi maailmanhallituksen olevan ainoa keino kansainvälisen rauhan saavuttamiseksi. Maailmanvaltion muodostumisen eräänlaisena vastakohtana meitä saattaa odottaa myös yhteiskunnan täydellinen romahdus esimerkiksi liiallisen väestönkasvun oireiden tai talousjärjestelmän täydellisen luhistumisen seurauksena. Romahdus merkitsisi muiden valtioiden mukana myös kansallisvaltioiden tuhoa.

Olkoon tulevaisuutemme sitten millaisissa valtioissa tahansa, tietoverkkojen välityksellä rakentuvien, nykyiseltään epävirallisten yhteisöjen merkitys varmasti kasvaa. Niiden jäsenet saattavat sopia valtion lakeja muistuttavista normeista, jotka perustuvat heille yhteiseen elämänfilosofiaan. He voivat luoda yhteisen virtuaalivaluutan ja vaikka kielenkin. Maantieteellinen yhtenäisyys ei enää ole edellytys yhteisöjen toiminnalle, ja siksi ne alkaisivatkin muistuttaa valtiota. Perinteisten kansojen tulevaisuus näyttää toivottomalta.

Ihmisen toiminnan tarkka ennustaminen on kuitenkin mahdotonta. Voi olla, että vaikkapa viidenkymmenen vuoden päästä nationalismi saa uutta pontta ja kansallisvaltio lisää elinaikaa. Tällä hetkellä kieltämättä näyttää siltä, että kansallisvaltio tarvitsisi hengissä pysyäkseen sydämentahdistimen ja vahvan lääkityksen. Vaihtoehtoisesti voimme antaa sen kuolla luonnollisesti pois. Silloin saattaisimme toiveikkaina katsoa, millaisen valtiojärjestelmän tietotekniikka luo ympärilleen. Turhan uudistumisinnokkuuden ja vanhaan takertumisen välillä tanssahdellessa tasapainon löytäminen ei ole helppoa, mutta kun pohdimme erilaisia vaihtoehtoja ennakkoluulottomasti ja johdonmukaisesti, tulevaisuuden valtiot palvelevat varmasti nykyistäkin paremmin kansalaisiansa.