2015 Palkinto 1

Vanhan esineen tarina

Pienen hehkulampun valossa istuu suuri mies. Polttopuiden raapimat sormet lyövät mustetta paperille. Ulkona pakkanen saa puutalon seinät natisemaan, ja natinaan sekoittuvat kirjoituskoneen hiljainen naputus ja alakerran kuorsaukset. Isä kertoo, että pienenä unta sai parhaiten silloin, kun yläkerrasta kuului ukin vaaleansinisen Olivettin tasainen rytmi.
Ukki oli ahkera mies. Omin käsin hän suoriutui päivän askareista, kolasi lumet ja vaihtoi puhjenneet autonrenkaat. Niillä samoilla, opettajan vakailla käsillä, hän piirsi aakkosia liitutaululle ja taputteli kylän koululaisia lohdutellen selkään. Ja illan tullen, kun muu maailma kävi uneen, ukki istuutui pienen hehkulamppunsa valoon, nosti kirjoituskoneensa pöydälle ja kirjoitti runoja. Tällaisena olen päättänyt jo edesmennyttä isoisääni muistaa.
Ukki oli elämässäni aina etäinen ihminen. Kaupungistuminen Suomessa on merkinnyt monen lapsenlapsen ja isovanhemman muuten läheisen perhesuhteen heikkenemistä. Isovanhemmat jäävät maalle, ja perhe perustetaan kaupunkiin. Vaikka intoa ja halua kotiseudun vierailureissuun olisikin, on lapsiperheen aikataulu monesti kiireinen ja periksiantamaton. Omassa lapsuudessani isovanhempia oli harvinaista nähdä vuodessa neljää kertaa enempää. Mummia ja ukkia pääsi moikkaamaan pääosin jouluisin ja heinäkuussa; vanhempani olivat jättäneet Kainuun taaksensa jo nuorina pääkaupunkiseudun opiskelu- ja työmahdollisuuksien vuoksi.
Hienointa mummulassa oli päästä ukin lapsuudenkotiin etsimään aarteita. Keltaisessa hirsitalossa säilytettiin kaikkea, mikä ei mummulaan mahtunut. Tätien vanhat nuket, isoäidin 50-luvun kesäleningit ja ukin vaaleansininen kirjoituskone odottivat siellä löytäjäänsä vuosi toisensa jälkeen. Talo oli aarreaitta, joka antoi kosketuspintaa isän lapsuuteen ja loi kiinnostusta menneisyyteen. Joskus sai ottaa esineen mukaan, sitten piti lähteä takaisin kotimatkalle. Isovanhemmat jäivät pohjoiseen, ja me palasimme aarteet kainaloissamme etelään.
Kun ukki kuoli, palasimme keltaiseen hirsitaloon. Kirjoituskone kylpi ikkunasta tulvivassa syysauringossa, ja isä sanoi, että saisin ottaa sen viimeisenä aarteenani mukaan. Samalla kirjoituskoneella ukki oli kirjoittanut minulle syntymäpäivinäni runoja. Kotona asettelin Olivettin tarkasti työpöytäni laitaan. Sen taakse olin jo aikaisemmin kehystänyt runon, jonka sain ukilta, kun täytin yksi. En uskaltanut koskea kirjoituskoneeseen vuoteen.
Keräsin rohkeuteni ja kirjoitin koneella ensimmäistä kertaa neljätoistavuotiaana. Pelkkä tuntemus sen näppäimistöstä sormieni alla muutti ajatuksenkulkuani. Siinä missä olin ennen tottunut puhelimen muistioon, poikkiviivavihkoon ja keskeneräisiin ajatuksiin, kökötti nyt kummallinen esine, joka vaati huolellisesti laskelmoituja mietteitä ja uskallusta jättää paperiin mustejälki, joka ei kumittamalla lähtisi pois. Kirjoituskoneen luokse rauhoittuminen merkitsi minulle siis asettumista täysin raa’an ja kesyttämättömän mieleni ääreen. Haasteeksi muodostui ajatuksien rauhallinen kypsyttely, valikoiminen ja muokkaaminen.
Opin kirjoittamaan kirjoituskoneella monella tapaa samalla lailla kuin lapsi oppii kävelemään. Ensiaskeleeni olivat hitaita ja epävarmoja. Tuskin uskalsin painaa näppäimiä pohjaan, puskea paperille vahingossa aivoistani lipsahtaneita ajatuksiani tai kirjoitusvirheitä. Kompuroinnin ja muutaman konttausaskeleen kautta opin kuitenkin vuolemaan ajatuksia kuvanveistäjän lailla; leikkasin turhat siivut pois ja silotin lauseideni ropeloista pintaa. Lopulta otin varmoja askeleita lähes horjumatta, ja kirjoituskoneella kirjoittaminen muodostui minulle kummallisella tavalla ikään kuin pyhäksi. Pyhättö vaati rauhoittumista. Paperille kelpasivat vain kirkkaimmat ajatukset ja painavimmat sanat. Minun täytyi ajatella ensin ja toimia vasta jälkeen, eikä toisinpäin. Se tuntui aluksi olevan ristiriidassa luonteeni kanssa.
Koneella kirjoittaminen sai minut pohtimaan sitä, millainen ukin runoissa kuvailtu maailma oli ollut. Nykyään lähes jokainen meistä kantaa kirjoittamisen tuottamiseen tarvittavia välineitä takataskussansa. Kuinka helppoa onkaan kertoa rakkaudestaan toiselle hymiöin ja lyhentein, kuinka yksinkertaista koskettaa nappia, joka pyyhkii niistä viimeisenkin jäljen. Ukin kirjoittamissa runoissa jokainen kirjain on painettu pohjaan tarkasti, jokainen rivinvaihdos laskelmoitu tarkkaan ja pyöritetty omin käsin. Monesti tuntuu siltä, että nykymaailmassa kaikista syvimpien tunteiden ilmaisutavat ovat pinnallistuneet. Tämä ilmenee varsinkin suomalaisnuorten ihailemassa amerikkalaiskulttuurissa, jossa ”love you” –huudahduksia heitellään jokaisen viestin ja kanssakäymisen loppuu. Tästä käyttäytymistavasta otetaan mallia. Stereotyyppisen suomalaisen suojaavan kuoren voisi ajatella olevan murtumaisillaan, mutta uskallan väittää toisin. Hymiö ei vaadi kirjoittajaltaan henkilökohtaista panosta, rohkeutta tatuoida paperille pysyvä merkki. Sanoja ei tarvitse kirjoittaa auki kunnolla, onhan niille olemassa soveliaat lyhenteet ja pikkukuvat. Aina on myös mahdollisuus perääntyä. Kirjoituskoneiden aikaan näin ei ollut.
Kun rakkaudenosoituksia satelee pilvin pimein, niiden painoarvo vähenee. Kirjoituskoneella raapustettu kirje saa aikaan vaikutelman siitä, että kirjoittaja on oikeasti nähnyt vaivaa itsensä ilmaisemiseksi ja että siinä mahdollisesti kuvaillut tunteet ovat aitoja ja syviä. Tästä huokuu ehkä jollain tavalla isovanhempieni ajan henkeä; sotien jälkeen sanat olivat vähissä ja monen luottamus ihmisyyteen heikentynyt. Kirjoituskoneella kirjoittaminen oli työlästä ja kirjeitä jaettiin vain harvoille, oikeasti tärkeille ihmisille. Ukilta saatu runo merkitsi sitä, että olin hänelle kelvollinen ja rakas. Tein päätöksen ottaa isoisäni kirjoittamistottumuksista mallia ja valikoida kirjeideni vastaanottajat tarkasti.
Kirjoitan kirjoituskoneellani vain niille, joista oikeasti välitän. Monesti kirje ei tunnu pelkältä kokoelmalta ajatuksia, vaan käsityöesineeltä, jonka olen luonut tyhjästä. Koneella kirjoitettuja kirjeitä on vaikea antaa pois, koska niitä ei saa takaisin. Ensimmäisiä runojani uskalsin vilauttaa vain vanhemmilleni ja pikkusisaruksilleni. Ensimmäisen kortin tein parhaalle ystävälleni jouluna. Ensimmäisen kirjeeni taittelin hellästi ensirakkauteni takin povitaskuun. Se oli todistus syvästä onnesta, jota en voinut puhelimen viestihistoriasta kaivaa esiin, kun halusin muistella menneitä. Kirjoituskoneella kirjoittaminen ei merkitse raa’an ja kesyttämättömän mielen avaamista vain itsellensä, vaan myös toiselle. Paperille tatuoituu kirjainten sekaan osa itseä. Jos joku päättää rypistää kirjeen, rypistyy siinä mukana myös itse.
Olivettilla naputtaminen on minulle tapa pitää henkistä yhteyttä edesmenneeseen isoisään, jonka olisin voinut tuntea paremmin. Kirjoituskone on avannut minulle maailman, jossa ukki eli ja josta hän kirjoitti. Vanhempien ikäluokkien keskuudessa vallitsevat arvot olisivat monet nuoremmallekin ikäpolvelle tavoittelun arvoisia; uskallus tehdä lopullisia päätöksiä, taito hidastaa ajatuksenjuoksua ja kyky sitoutua ihmisiin, lupauksiin ja omiin tunteisiin. Kirjoituskoneesta on tullut minulle turvallinen ja tunnearvoinen esine, joka kuuntelee syvimpiä surujani ja suurimpia ilojani. Monesti minusta tuntuu siltä, että ukkikin kuuntelee. Ja ehkä isäkin nukkuu paremmin, kun huoneestani kuuluu lapsuudesta tutun vaaleansinisen kirjoituskoneen hiljainen naputus.