2017 Kunniamaininta 1

ida Jauhiainen

Älä avaa ennen vuotta 2039!

Rakas tulevaisuuden minä

Joskus elämässä tulee pohdittua kummallisia asioita. Kuten sitä, saako itseään sinutella. Istun sängylläni läppäri sylissä ja mietin kuumeisesti. Mietin myös sitä, kuinka kirje kirjoitetaan. Vuonna 2017 en ole saanut yhtäkään kirjettä, saati lähettänyt sellaista. Toisinaan olen halunnutlähettää kirjeitä, sillä niillä on oma erityinen merkityksensä maailmassa, jossa viestintä on yhä enenevissä määrin sähköistä. Kirjeillä on erityinen merkitys myös sen vuoksi, että ne säilyvät ja säilyttävät. Ne voidaan pakata laatikkoon ja viedä ullakolle, josta ne voidaan myöhemmin löytää, usein silloin, kun niiden olemassaolo on jo unohdettu. Niissä oleva tarina ei muutu, ja vanhaa kirjettä lukemalla voidaan palata menneisiin aikoihin. Historiantutkija nimittäisi kirjeitä primäärilähteeksi, ensi käden informaatioksi ja konkreettiseksi todisteeksi menneisyyden tapahtumista. Minä tyydyn nimittämään niitä muistoiksi, jotka koskettavat tuplasti. Kirjettä lukiessa tuntevatsekä käsi että mieli sen painon.

Nyt toteutan unelmani ja kirjoitan kirjeen. Vastaanottaja olen minä, ja kirje saapuu perille 40-vuotissyntymäpäivänäni. Silloin saan avata sen ja katsoa menneisyyteen, 22 vuoden takaiseen aikaan. Tuntuuko jo vanhalta? Tämän kirjeen kirjoitushetkellä olen 18 -vuotias abiturientti, jonka tulevaisuudensuunnitelmat ovat pelkkiä hutaistuja hahmotelmia, joilla yritän rauhoittaa mieltäni. Kevään ylioppilaskirjoitukset häämöttävät uhkaavina edessäni, ja kysymys jatko-opinnoista odottaa malttamattomana vuoroaan täyttää pääni yo-rutistuksen jälkeen. Sen sijaan sinä, nelikymppinen minä, tiedät vastaukset kysymyksiin opinnoistani ja monesta sellaisesta asiasta, jota en vielä ole edes osannut kysyäkään. Sinun tietosi olisi kultaakin kalliimpaa vuonna 2017. Syttyykö sota? Kiihtyykö ilmastonmuutos? Miten ihmiset elävät vuonna 2039? Sinä tiedät sen kaiken, vaikket ehkä pidä tietoasi kovin tärkeänä. Mutta menneisyyden ihmisille arkisetkin tiedonmurusi olisivat kullanarvoisia.

Oikeastaan elämä on kuin uhkapeliä. Teemme valintoja, vaikkemme aina kykene ennustamaan niiden seurauksia. Riskeeraamme ja toisinaan panemme peliin kaiken, vaikkei voitto ole varma. Erityisten pelitaktiikoiden opettelu on vaikeaa, sillä elämä on arvaamatonta. Vasta tulevaisuudessa voimme ymmärtää, mikä merkitys tänään koetuilla asioilla oikein on. Lisäksi on hyvin vaikeaa sanoa, mitkä asiat ovat niitä, jotka ovat tulevaisuuden kannalta merkityksellisiä. Tutustuessani ala-asteella luokkakavereihini en olisi osannut aavistaa, että yhdestä heistä tulisi paras ystäväni, joka avartaisi maailmaani monella tavalla ja jonka kanssa tulisin kokemaan yhtä ja toista. Elämä on ikään kuin polun kulkemista, ja vasta kuljettuamme riittävän pitkän matkan voimme tarkastella taivaltamme kuin karttaa. Tätä karttaa jotkut nimittävät kohtaloksi, ja jokaisen kartta on erilainen. Jotkut katuvat tekemäänsä matkaa ja toivovat, että olisivat tulleet valinneeksi toisen polun. Mutta ehkä tärkeintä ei olekaan päästä perille vaan mennä eteenpäin.

Kun täytin 18, minulle sanottiin, että elämä on vasta edessä. Korostettiin, että nuoruus ja opiskelijaelämä ovat ainutkertaisia kokemuksia. Se on varmasti totta, mutta en kuitenkaan halua ajatella eläväni juuri nyt elämänvaihetta, joka olisi kaikkia muita vaiheita erityisempi. Vai miltä sinusta tuntuisi ajatella, että elämäsi parhaimmat vuodet on jo auttamattomasti eletty? Se ei ole viesti, jonka haluan välittää sinulle syntymäpäivänäsi. Jokaiseen elämänvaiheeseen liittyvät omat ainutkertaiset hetkensä. Yleensä kaikkein merkityksellisimpiä ovat pienet asiat. Olen huomannut, että meille yritetään usein myydä tiettyjä kokemuksia, once in a lifetime -juttuja, jotka jokaisen tulisi kokea, jotta voi sanoa eläneensä. Esimerkiksi peruskoulun päättymistä, rippikoulun käymistä ja vanhojentanssien tanssimista pidetään suomalaisnuoren elämän ainutkertaisina kokemuksina. Minulle ne eivät kuitenkaan olleet järin mullistavia hetkiä. Sen sijaan pienet, yllättäen tapahtuvat asiat kuten syvälliset keskustelut ja koskettavat sanoitukset saattavat avartaa maailmaa uskomattoman paljon. Kun ei rajoita aistejaan, on maailma auki koko ajan. Matkamme ei ole ennalta määrätty, eivätkä tulevaisuudensuunnitelmamme ole kuin veteen piirrettyjä viivoja, katoavaisia ja muuttuvia.

Millaisen matkan sinä olet kulkenut? En voi kuin esittää arvauksia. Jos oikein pessimistisiksi ruvetaan, en voi edes tietää, odottaako vuodessa 2039 kukaan tätä kirjettä. 22 vuotta on pitkä matka kohti elämäni puoliväliä, ja mitä vain voi tapahtua. Maailma on ristiriitainen, sillä elintaso nousee koko ajan kaikkialla, mutta samaan aikaan ihmiset tuntevat olonsa turvattomaksi. Nuoruuteni uhkia ovat esimerkiksi lisääntynyt terrorismi, eriarvoistuminen, ympäristön saastuminen ja väestön liikakasvu. Monet vuoden 2017 ongelmista ja haasteista eivät osoita katoamisen merkkejä, vaan päinvastoin yleistyvät. Laajalle levinneiden ongelmien ratkaisussa 22 vuotta ei ole paljoa.

Saako nostalgia sinua koskaan valtaansa niin, että alkaisit muistella lapsuuttasi? Jo tätä kirjettä kirjoittaessani ymmärrän saaneeni elää turvallisen lapsuuden ja nuoruuden, ja näin Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna Suomi on kaikesta huolimatta rauhallinen maa elää. Toivon, että sinä elät yhtä hyvässä tai paremmassa Suomessa kuin minä nyt. Toivon, että olet saanut matkustaa muihin maihin ja nähdä, että sielläkin asiat ovat muuttuneet paremmiksi. Ihmisillä on voima tehdä hyvää, jos he oikeasti haluavat. Vaikka se onkin helpommin sanottu kuin tehty.

Jokin aikaa sitten törmäsin mielenkiintoiseen ajatukseen: aikojen muuttuessa näkemystenkin tulee muuttua. Se on minusta hyvin sanottu. Sen sijaan, että muutoksia pelättäisiin, pitäisi korostaa, että muutokseen sisältyy mahdollisuus paremmasta. Ymmärrän toki, ettei pinttyneiden mielipiteiden ja traditioiden muuttaminen ole aina helppoa tai edes moraalisesti oikein. Lisäksi olen oppinut, ettei muutos automaattisesti ole positiivinen voima, joka kuljettaa yhteiskuntaa eteenpäin kohti toivottuja tavoitteita. Muutos voi myös olla askel taaksepäin, paluu entisiin tapoihin ja samoihin virheiden toistamiseen. Mietelauseessa kuitenkin kiteytyy ajatus siitä, ettei samojen virheiden tekemisen kuuluisi olla ainoa tapa toimia. Huonon ajatusmallin hylkääminen paremman edessä on enemmän kuin toivottavaa.

Toivon, että sinun täyttäessäsi 40 vuotta ajatusmaailmasi on saanut käydä läpi useita mullistuksia. Haluankin herätellä sinua kahden vuosikymmenen takaa muistamaan oppimisen tärkeyden. Mitä enemmän maailmasta tietää, sitä selkeämmäksi käy se, kuinka paljon on asioita, joista ei tiedä mitään. Kaikesta ei voi saada selville kaikkea, ja se onkin ihanaa, sillä silloin etsiminen ei lakkaa koskaan. Minä toivon todella, että sinussa kytee yhä halu etsiä ja löytää, kyseenalaistaa ja tutkia. Kaikkein tärkeintä on myöntää omat virheensä ja kyetä muuttamaan näkemyksiään.

Tämä ei itse asiassa ole ensimmäinen kerta, kun kirjoitan itselleni kirjeen tulevaisuuteen. Olen tehnyt sen aiemmin kahdesti, ala-asteikäisenä. Kummankaan kirjeen lukeminen ei ollut sydäntä ravisteleva kokemus. Tunnistin itseni molemmista teksteistä. Tietysti minua huvitti jossain määrin se, millaista olin kuvitellut tulevan elämäni olevan ollessani 12-vuotias. Toisaalta hämmästyin, kuinka realistinen olin kirjeissäni ollut. En ollut kirjoittanut epämääräisiä tarinoita siitä, kuinka lentäisin Kuuhun tai ryhtyisin Hollywood-näyttelijäksi. Kirjeissä esitetyt väitteet olivat oikeastaan aika paikkansapitäviä. Taidan siis olla vähän tylsä kirjekaveri itselleni. Toisinaan nimittäin kuulee tarinoita ihmisistä, jotka ovat muuttaneet elämänsä täysin, esimerkiksi muuttamalla toiselle puolelle maailmaa. Lisäksi on tarinoita ihmisistä, jotka ovat muuttuneet käytökseltään ja luonteeltaan kuin toiseksi henkilöksi. Minä olen aina ajatellut, että kaikesta huolimatta ihmisluonnossa on jotain perustavanlaatuista, mikä ei muutu koskaan. On pieniä nyansseja, jotka tulevat ilmi arkipäiväisissä asioissa, kuin varkain. Minä olen esimerkiksi aina pitänyt rockmusiikista, ja täytyy myöntää, että olen hiukan pettynyt, jos sinä et enää kuuntele sitä! Lisäksi uskon, että sinä ärsyynnyt siitä, että joku koskee tavaroihisi ilman lupaa, aivan kuten ärsyynnyit 5-vuotiaanakin. Ja ehkä myös sinä olet kirjoittanut lisää kirjeitä tulevaisuuteen?

Kahdessa aiemmassa itselleni omistamassani kirjeessä olen toivottanut itselleni hyvää elämää. Nyt huomaan miettiväni, mitä se sellainen edes on. Uusien kokemusten myötä käsitys hyvästä elämästä muuttuu. En voi tietää, tarkoittaako hyvä elämä tulevaisuuden minulle omakotitaloa ja kahta lasta vaiko kenties reppureissausta ja taidemaalausta. Voi myös olla niin, että hyvän elämän saavuttaminen vaatii kipeiden uhrausten tekemistä. Rakas minä, nyt en toivokaan sinulle hyvää elämää. Sen sijaan toivon, että kykenet näkemään hyviä ja kauniita asioita elämässäsi, oli se millaista tahansa. Silloin 40 vuoden rajapyykki ja orastava keski-ikä eivät saa sinua tuntemaan itseäsi vanhaksi. Kauneutta näkevät eivät vanhene.

Lämpimästi

Vuoden 2017 sinä