2011 Palkinto 1

Totuuden rajoilla

Voisin todeta: kaikki on mitä parhaiten. Voisin pyyhkiä kysymysmerkit lauseiden lopuista ja järjestää hajallaan ajelehtivat valokuvat kansioon, tuhria kartasta polut, joita en kulkenut, ja ympyröidä niiden keskeltä katkeamattoman viivan, tien, joka johtaa perille. Olen tarpeeksi onnellinen hyväksyäkseni suunnan, jonka valitsin, mutta kaupunki, johon kuljin, kieltää minulta varmuuden. Täällä tienhaara seuraa toistaan, katuojat lemuavat mahdollisuuksista, niistä, jotka ovat menneet, niistä, jotka vielä tulevat, ja joka risteyksessä tienviittoja on yhtä tuskallisen paljon. Valintani ja sattuma ovat tehneet minusta sen, joka olen, ja minun on myönnettävä: tämä minä ei ole ainoa mahdollinen.

Mikä minusta on siis tehnyt juuri minän? Mikä on asemani oman ja yhteisen, valinnan ja sattuman taitekohdassa? Menneisyys ja tulevaisuus sekoittuvat nykyhetkeeni, muiden totuudet tempovat minua vastakkaisiin suuntiin, kunnes en enää ole varma, kenen polkua kuljen. Minulta vaaditaan ehjyyttä; silti identiteetti elää juuri ristiriidasta. Sen juuret imevät ravintonsa kahdesta maasta, valo, jota kohti se kurkottaa, säteilee useasta auringosta. Yksilöllinen ja kollektiivinen, alituinen muutos ja toisaalta jatkuvuus kohtaavat ja repivät minua kahtaalle. Silti Tomas Tranströmerin mukaan juuri tällä totuuden kynnyksellä, rajalla ulkoisen ja sisäisen maailman välillä, on mahdollista löytää itsensä. ”Kaksi totuutta lähestyy toisiaan./ Toinen tulee sisältä,/ toinen tulee ulkoa, siinä missä ne kohtaavat on mahdollista nähdä itsensä.” Totuus tulee näkyväksi, identiteetti muodostuu kipurajalla; tuttu kohtaa vieraan, yksi monen, subjekti objektin, ja hetkeksi sumu tiivistyy ja muodostaa pisaran, joka heijastaa vain yhden valonsäteen.

Sana yksilö tulee latinan sanasta individi, jakamaton. Olen yksi, en monta, minuudellani on tietty ominaisvire ja sointi, ja vaikka melodia varioikin, teema pysyy. Paradoksaalisesti sana persoona pohjautuu latinan naamiota tarkoittavaan ilmaisuun. Elämän näyttämölle astuva ihminen rakentaa katseita kestävän julkisivun. Eri roolit vaativat erilaiset naamiot, ja näitä naamioita vaihdetaan erityisen tiuhaan juuri nuoruudessa. Puuterin ja roolipuvun mukana olen pukenut päälleni uusia aatteita, samaistunut eri ryhmiin, ja kun rooli ei ole miellyttänyt, olen huuhtonut maalin pois. Erilaisia naamioita kokeilemalla voin löytää roolin, joka tuntuu minulle omalta ja istuu osaksi identiteettiäni, mutta toiset naamiot – niin välttämättömiä kuin ovatkin – pysyvät loppuun saakka elottomana paperimassana. Tarvitsen kuoreni suojaamaan ihoani maailman hiertäviltä kulmilta, mutta joskus pelkään naamion sulavan kiinni kasvoihini. Fernando Pessoan Alvaro de Camposin ahdistukseen on tuskallisen helppo samaistua: ” – – Tein itsestäni sen mitä en osannut,/ mitä olisin voinut tehdä, sitä en tehnyt./ Valitsin väärän naamiaispuvun. /Heti minut tunnistettiin siksi mikä en ollut, enkä minä kumonnut vääriä käsityksiä vaan menin sekaisin./ Kun yritin riisua naamioni/ se oli liimautunut kasvoihini.” Kahden totuuden ristiriita kärjistyy, kun muiden käsitykset eroavat ratkaisevasti omistani. En osaa olla ilman naamiotani, mutta kun minut tunnistetaan väärin, tahtoisin Nietzschen tavoin huutaa: ”Kuulkaa minua, sillä olen se ja se! Ennen kaikkea, älkää erehtykö minusta!”

Vaikka monet roolit tuntuvat olevan kaukana individin vaatimasta jakamattomuudesta, minun on niiden kautta löydettävä paikkani maailmassa. Ellen kuulu mihinkään, minuudellani ei ole pysyvyyttä, toisaalta täydellinen sitoutuminen yhteisöön häivyttää persoonallisuuteni rajat. Merete Mazzarella siteeraa teoksessaan Tähtien väliset viivat Erving Goffmania: ”Yksilöllisyyden tunteemme voi herätä joutuessamme vedetyksi johonkin laajempaan sosiaaliseen yksikköön; minuuden tunteemme voi syntyä niistä hienoisista keinoista, joilla haraamme vastaan. Maailman vankat rakenteet pönkittävät asemaamme, mutta identiteetin tunteemme asustaa usein niiden halkeamissa.” Ryhmän ja yksilön, oman ja yhteisen välillä on tasapainoiltava varovasti: nuoran molemmin puolin avautuvat pohjattomat kuilut tuntemattomaan.

Oman identiteetin etsintä kuuluu vahvasti nuoruuteen, mutta rajanveto minän ja muiden välillä jatkuu koko elämän ajan. Murrosiässä nuorella on lupa kokeilla monenlaisia rooleja, lapsen kasvaessa aikuiseksi identiteetin radikaaliakin muutosta pidetään luonnollisena. Muiden suhtautumisen muutos ja vastuun lisääntyminen pakottavat arvioimaan omia rajoja uudelleen. Silti suuret murroskaudet voivat ajoittua mihin vain, elämän virstanpylväisiin tai tasaiseen arkeen. Muutos on hidas, mutta siihen havahdutaan usein yhtäkkiä. Kuva muuttuu, peili venyttää vaivihkaa piirteitämme, kunnes emme enää tunnista niitä omiksemme. Riitasointu räsähtää hiljaisuudessa. Aamulla katsoessani peiliin en huomaa, etteivät kasvoni koskaan ole samat vaan aina vähän vanhemmat, hieman muuttuneet, mutta jonakin päivänä, kun valo on liian kirkas, näen: nämä kasvot ovat erilaiset kuin ennen.

Tove Janssonin tuotantoa leimaavat kauttaaltaan identiteetin murroksen ja muotoutumisen teemat. Janssonin tarkkanäköinen katse kohdistuu juuri kipeimpään murrokseen, vieraantumisen tuskaan ja siitä vapautumiseen. Novelleissa identiteetin muutos on terävää havahtumista omaan itseen, Muumilaaksossa muutoksen tuoja – vaarallinen matka, kaiken tuhoava myrsky tai tulva – on konkreettinen. Paikan merkitys identiteetin pohjana tulee erityisen selväksi: paikka, laakso, muodostaa jatkuvuuden, lähteminen sen sijaan edustaa aina muutosta. Silti myös paikka elää ja muuttuu. Valo vaihtuu, talvi muuttaa tutun vieraaksi, ja oikea ratkaisu tekee uhkaavasta pimeästä pelkkää lempeää hämyä.
Aina identiteetin murros ei johda vapautumiseen. Novellin Kuuntelija minäkertoja kokee muiden vaatimukset ahdistavina, jopa niin, että ainoaksi mahdollisuudeksi jää lopullinen lähtö. Yksin, tuntemattomanakaan kuuntelija ei onnistu karistamaan yltään roolipukunsa rippeitä, jälleen hänet tunnistetaan väärin ja tukahdutetaan hyväntahtoisiin odotuksiin. Samaan tapaan itsestään luopuu muumien Ninni, joka katoaa vähitellen näkymättömiin. Minun on helppo ymmärtää näitä hiljaisia häviäjiä; kuten novellin Toinen päähenkilöllä ei minullakaan ole aina voimia pyristellä eroon epämukavasta identiteetistä. Toisen päähenkilö tuntee konkreettisesti irtautuvansa itsestään: yhtäkkiä hän seisoo itsensä vieressä pystyen täysin ulkopuolisena havainnoimaan vanhaa, kyssäselkäistä miestä, joka jonottaa tiskille. Mies odottaa näitä vapautumisen hetkiä, yrittää pakoon tuolta säälittävältä olennolta, mutta se saa hänet kiinni. He sulautuvat, ovat jälleen ”vain yksi, yksi ainoa”, mutta eheytymisen sijaan se tuntuu lähinnä rangaistukselta.

Identiteettini on tarina, jonka itse kerron, oma tulkintani todellisuudesta. Mazzarella lainaa kirjailija John Bergeriä: ”Vetämällä kuvitellun viivan lähekkäin olevien tähtien välille he antoivat niille hahmon ja identiteetin. – – Tähtikuvioiden hahmottaminen ei tietenkään muuttanut tähtiä eikä liioin sitä pimeää tyhjyyttä joka niitä ympäröi. Se muutti ihmisen tavan tulkita yötaivasta.” Tulkitsijalla on suunnaton valta, valta suunnata ja kohdentaa katseensa, muistaa, unohtaa, peittää tai piilottaa. Mielen maalauksissa värit vaihtuvat valaistuksesta riippuen. Voin valita lempeän hämärän, poimia valokuvista vain onnistuneet tai kohdata kipeimmätkin pettymykset steriilissä, armottomassa valossa. Häilyn puolelta toiselle, en osaa valita kantaani – tulisiko itsepetoksen uhallakin poimia vain hyvät hetket, oikeat teot, vai onko totuuden näkeminen onnellisuutta tärkeämpää?

Menneisyyden ohella horisontti, jonka piirrän tulevaisuuteen, on yhtä lailla osa minua. ”Koskaan ei ole liian myöhäistä tulla siksi, mikä olisit voinut olla”, luki onnittelukortissa, ja ahdistus ja helpotus ailahtivat samanaikaisesti mieleeni. Se, mitä haluan olla, on kompassini identiteetin etsinnässä, se suuntaa minut tulevaisuuteen, jäsentää nykyisyyteni ja muokkaa mennyttä. Ideaaliin suhteuttaminen selkeyttää käsitystäni itsestäni, mutta vertailun kanssa on oltava varuillaan: identiteetin ei tulisi rakentua pelkästään ominaisuuksien ja taitojen varaan. Janssonin Gerda-täti on esimerkki ihmisestä, jonka arvo perustuu yhdelle taidolle niin omissa kuin muidenkin silmissä. Vanhuuttaan Gerda kadottaa kuuntelemisen taidon, ”olemuksensa ytimen, kauneimman ominaisuutensa ilmentymän”, ja sen mukana myös identiteettinsä. On mielenkiintoista, että identiteetti yhdistetään juuri parhaimpaan ominaisuuteen, siihen hyvään, mikä ihmisessä on. Hyväksyntä antaa arvon ja arvo identiteetille pohjan: kun tunnen jonkun todella näkevän minut, tuon jonkun katse on poikkeuksetta rakastava.

Jos siis identiteettini perustuu tarinoille ja toiveille, voisinko keksiä itseni uudestaan? Toisenlaisen minän, rohkeamman, lempeämmän? Yhteiskunnan asettamien raamien ja tiiviin perheyhteisön pirstoutuessa ympäristön kertoma tarina hapertuu ja lakkaa vähitellen hallitsemasta. Kun Minna Canthin sankarittaret rimpuilevat sosiaalisen aseman ja miehen vallan tukahduttavissa verkoissa, minä saan valita määrittelijäni itse. Hanna, Johanna ja jopa riemukkaan omapäinen Kauppa-Lopo joutuvat lopulta taipumaan yhteiskunnan naiselle varaamiin kahleisiin, samoin Maria Jotunin Hilda Husso ja Annastiina elävät elämänsä suhteessa mieheen. Minulla on vapaus valita, mutta mahdollisuuksien rajallisuuden aiheuttaman painon tilalle on astunut modernin ihmisen ahdistus. Postmodernismi haastaa pyrkimykseni ehjän identiteetin luomiseen: ehkä minulla on niin monta identiteettiä kuin saatan keksiä, se ilkkuu, ehkä identiteettini on vain kuvitelma, heikko yritys parsia kokoon irralleen pyrkivät osani. Ehkä voisin riisua sen kuin vanhan vaatteen ja astua sen yli aivan puhtaana.

Eksistentialismin ristiaallokkoon on helppo hukkua, mutta kuinka paljon olemme lopulta vapaita valitsemaan? Täysin uuden elämän aloittaminen on mahdotonta. Mennyt kutoutuu vahvoin sitein nykyhetkeen, Tomas Tranströmerin sanoin on ”tapahtumia, jotka me olemme yhdessä unohtaneet – mutta ne eivät ole unohtaneet meitä! Niistä tuli kiviä – tummia ja vaaleita. Hajallaan olevia mosaiikin kiviä.”

Mosaiikki on rikki, mutta kuvan muisto häilyy varjona niiden yllä. Niiden alla lepäävät vielä laakeammat, raskaammat kivet, perustukset, joita emme voi itse valita. Kuinka paljon perimä vaikuttaa identiteettiin? Entä kieli ja kulttuuri, johon synnymme? Rajat on asetettu meille jo valmiiksi, ja vaikka nousisimme vastustamaan, kapinammekin eläisi ainoastaan suhteessa alkuperäisiin normeihin.

Tulla siksi mitä on – mikä mieletön vaatimus! En kai voi olla muuta kuin olen! Järki tekee parhaansa vakuuttaakseen, mutta jokin jää kaihertamaan. Kuitenkin – jos olisin valinnut toisen polun, sen, joka näytti suoremmalta, tummemmalta – olisinko todempi itselleni?

”Tuleminen siksi mitä on edellyttää, ettei edes etäisesti aavista, mitä on”, Nietzsche rauhoittaa epäilystäni. Suurempaan uskovalle harha-askeleetkin ovat merkityksellisiä, erehdykset ja väärät valinnat vievät nekin eteenpäin kohti lopullista päämäärää. Arjen alla kasvaa jokin ihmistä suurempi, vaisto, joka lopulta nousee kaiken yläpuolelle. Kohtalo, johdatus, kutsumus – toivon nimet ovat monet. Uskoa elämän merkityksellisyyteen edustaa myös Tranströmer, joka lupaa: ”Toisinaan, mutta harvoin,/ joku meistä todella näkee toisen:// hetkeksi ihminen tulee näkyviin/ kuin valokuvassa mutta selvemmin,/ ja taustalla näkyy jotakin/ hänen varjoaan suurempaa.”

Minusta ei ole uskomaan sokeasti kohtaloon eikä sattumaankaan, puollan ja epään, myönnän ja kiellän. Olisinko voinut valitsemalla toisin tulla toiseksi, saada toisenlaisen identiteetin? Vai onko maailma, jossa elän, todellakin paras mahdollinen? Epäröin risteyksessä, käännyn, jatkan eteenpäin. Rinnallani häilyvälle epäilykselle vastaan Wislawa Szymborskan sanoin: ” – – Jokainen alkuhan/ on vain jatkoa jollekin,/ ja sattumien kirja/ aina puolivälistä auki.”