2011 Kunniamaininta 1

Minuus on hetkiä

Identiteetti määritellään tyypillisesti ihmisen käsitykseksi itsestään. Kuulostaa yksinkertaiselta: kyllähän minä itseni tunnen. Kuitenkin pitämällä identiteettiäni itsestäänselvyytenä pidän helposti sellaisena myös itseäni. Voinko vaatia muita kohtaamaan minut persoonallisena yksilönä, jos en itsekään tee niin? Kuka oikeastaan olen? Mitä olen? Millainen olen? Lopulta kysymykset nousevat universaaleiksi ja koskettavat jokaista ihmiskunnan jäsentä. Itseltään ei voi sulkea silmiä.

Yhteiskuntamme painostaa meitä toisaalta sulautumaan joukon jäseniksi massalukioon, toisaalta singahtamaan kirkkaiksi Talent-tähdiksi koko kansan tietoisuuteen. Vastareaktiona ristiriitaisille vaatimuksille pyrimme kilpailuttamaan myös persoonamme, ja kilpailu tunnetusti nimeää joukkueensa. Sen seurauksena haluamme määritellä itsemme tarkasti ja vetää vakaat viivat sen ympärille, mitä olemme ja mitä emme. Tällainen ajattelu johtaa kuitenkin herkästi harhaan, jossa minuudesta tulee sanojen marionetti. Voidaanko olevaisuuden intiimein osa todella liimata sisällysluetteloksi selkäämme? Samalla altistamme persoonamme tavallistakin vahvemmin muiden ihmisten vaikutuksen alaiseksi. On erikoista, kuinka omiksemme otamme muiden määrittelyt itsestämme. Puolitutun sarkastisen viaton heitto tunneköyhyydestä teki minusta hetkeksi omissa silmissäni kylmäkiskoisen kivikasvon – entä jos hän olikin tarkoittanut sitä oikeasti?

Toisaalta identiteetin määrittely on tärkeä vakuutus siitä, että minä olen uniikki, todellisuutta sykkivä osa elämän kehää. Se antaa varmuutta siitä, että juuri minä olen tärkeä seitsemän miljardin muun joukossa. Oma identiteettimme on havaintojemme linssi, joka taittaa kokemuksiamme subjektiivisiksi ja auttaa suhteuttamaan niitä omaan elämäämme. Emme voi irrottaa itseämme objektiivisiksi maailman tarkkailijoiksi, ”ihan sama” -ihmisiksi, koska silloin menetämme ainutlaatuisuuden voimaannuttavan tunteen. Päässämme piirtämämme suuntaviivat ohjaavat toimintaamme niin arjen rutinoituneissa askareissa kuin oikean ja väärän erottamisessa. Voitaisiin sanoa, että vasta kun tuntee itseään, voi tuntea maailmaa, jossa elää.

Usein ajatellaan, että ihminen luo itse identiteettinsä – minuus on elämänkaari, joka puhkeaa syntymässä ujona versona ja kypsyy vuosien kuluessa ensin araksi, viiman viuhtomaksi nupuksi ja viimein runsauttaan notkuvaksi kukinnoksi. Ajatus siitä, että ihminen itse valitsee, mihin ulottaa juurensa, mitä aineksia itseensä imee ja millaisen terälehden niistä rakentaa, on kaunis, mutta kompastuu korostettuun individualistisuuteensa. Erityisesti länsimainen kulttuuri pyrkii alleviivaamaan yksilön itsenäiseksi yksikökseen. Unohdamme kuitenkin, että vaikka kukat kuinka ovat luonnon omia vehmaita kruunuja, myös koko muu luomakunta kohottaa vartensa kohti valoa niiden rinnalla – eikä aina rauhanomaisin keinoin.

Muiden ihmisten ja meitä ympäröivien yhteisöjen vaikutus on hätkähdyttävän suuri siihen, millaisena itsemme koemme ja mitä kohti tahdomme pyrkiä. Kollektivistisessa kulttuurissa tämä konkretisoituu silmiinpistävästi, kun yksilö on ensisijaisesti yhteisön jäsen, mutta ilmiö on nähtävissä myös yksilöivämmässä ympäristössä. Niin vanhempamme, ystävämme kuin yhteiskuntakin haastavat meidät kyseenalaistamaan itsemme. Olisinko sama ihminen, jos olisin päätynyt täysin skandinaavisista raameista poikkeavaan kulttuuriin toiselle puolelle maailmaa? Olisinko silti minä, eroavista ajatuksista, arvoista ja mielipiteistä huolimatta?

Kenties asiaa tulisikin lähestyä siltä kannalta, että ajatusten aarreaitta on kansainvälinen eikä tunnusta determinismiä. Ei olekaan olemassa mitään lähtökohtaisesti yksilöllistä siementä, josta vain tietyt hennot versot voivat kohottautua kohti elämää, vaan koko arvomaailma on vastasyntyneelle avoin. Kun identiteettiä tarkastellaan lapsen kasvun myötä tapahtuvana muovautumisena, nousee ympäristö ratkaisevaan rooliin. Mikäli jokainen tähän maailmaan syntynyt uusi tietoisuus yksilöityy vasta tiedostetun itsensä ja ominaisuuksiensa tunnustamisen kautta, ei identiteettiä voida käsittää syntymälahjana. Kaikkia kokemuksia, jotka vaikuttavat ainutlaatuisen identiteetin syntymiseen, emme pysty tiedostamaan saati yksilöimään, vaan jokainen ylitsemme valuva hetki – päivä, tunti, minuutti, sekunti – kutittaa siveltimellään tajuntaamme. Havainnointikykymme ei torkahda silloinkaan, kun kenties sitä joskus toivoisimme. Esimerkiksi itsetuntoa lohkovan sanan iskeytyminen minuuden ytimeen on vain ohikiitävä hengähdys miljoonien muiden joukossa, mutta piirtyy verevänä viiruna päästä varpaisiin. Ratkaisevaa on, jääkö kokemus elinvoimaisena sykkimään sisimpäämme vai haalistuuko se vain hiljaa hiipien. Jäljen se aina jättää.

Identiteettiä käsiteltäessä puhutaan usein itsensä etsimisestä ja lopulta myös löytämisestä. Asetelma on kiintoisa. Milloin löytöretki oikein alkaa ja milloin se päättyy? Onko se todella niin tiedostettua toimintaa, että sitä voidaan edes kutsua etsimiseksi? Eikö ihmisellä, joka ei aktiivisesti ole kyseenalaistanut minuuttaan, ole identiteettiä? Toisaalta identiteetin tutkiskelu on inhimillisyyttä puhtaimmillaan. Lisäksi se on yksi kantava edellytys ihmiskunnan sosiokulttuuriselle kehitykselle, jossa korostuu ihmisen itsensä tiedostama asema suhteessa ympäröiviin yhteisöihin.

Mielenkiintoinen on myös vastakkainasettelu, jossa identiteettinsä tiedostavaan liitetään yksinomaan positiivisia persoonallisuuden piirteitä, kuten kypsyys, itsenäisyys ja vahvuus, kun taas eksyksissä ollaan heikkoja myötävirrassa lekottelijoita. Väitän, että ihmisyyden hauraampina hetkinä myös identiteetti on paljaimmillaan, väkevänä tässä ja nyt. Minut isoäitini kuolemasta hyökynyt suru riisui turhuuksista. Samalla, kun kaipaus halasi kylkiluuni kokoon, näin selkeämmin kuin koskaan, millaisia ominaisuuksia haluan itsessäni vaalia. Mummuni ehdoton aitous ja itseluottamus kaikuu korvissani aina, kun taivas tuntuu vajoavan muutaman metrin alaspäin. ”Kyllä minä pärjään.”

Matka minuuteen on täynnä samanlaisia hengitysilman sakeuttavia hetkiä, jolloin asiat asettuvat omille tasoilleen ja antavat olennaisen terävöityä epäoleellisen sameista pyörteistä. En kuitenkaan koe olevani perillä. Entä jos en löydäkään sinne? Välillä mietin, että ehkä en haluakaan, sillä tahdon nähdä jokaisen päivän jokaisen henkäyksen mahdollisuutena tutustua itseeni paremmin. Ajatus siitä, että murrosiän kuohujen jälkeen identiteettimme vakautuu tiettyyn asemaan, on tietyllä tapaa lohduton. Voiko ihminen todella tulla valmiiksi?